Ruumiinkuva ja minuus

Poliklinikka Toivola on suljettuna koko heinäkuun lomien vuoksi.
RUUMIINKUVA JA MINUUS
Tapio Aaku, psykoanalyytikko, esitelmä Toivolan 50-vuotisseminaarissa

Freud kirjoitti vuonna 1923 kirjassaan ”Das Ich und das Es”: ”Das Ich ist vor allem ein körperliches…” eli minä on ennen kaikkea ruumiillinen. Myöhemmin Freud tarkensi tätä lausumaansa lisäämällä pelkästään kirjan englanninkieliseen painokseen alaviitteen, jossa hän kirjoitti, että minä syntyy viime kädessä ruumiillisista tuntemuksista, jotka ovat pääosin peräisin ruumiin pinnasta. Minää, egoa voi niin ollen pitää ruumiin pinnan mentaalisena projektiona.

Aivan elämän alussa lapsi ei kykene erottamaan omaa ruumistaan äidin ruumiista tai muusta ulkomaailmasta. Freud totesi, että kun koskettaa itse ruumiin pintaa, ihoa, saa kaksi erilaista kosketustuntemusta: toisen koskettavasta ruumiinosasta, esimerkiksi sormesta, toisen ruumiinosasta, jota kosketetaan. Kun taas koskettaa toista ihmistä tai muuta itsen ulkopuolella olevaa, saadaan vain yksi kosketustuntemus. Tämä aistimusten ero auttaa erottamaan oman ruumiin ulkomaailmasta. Tämä kahden aistimuksen sääntö koskee kuitenkin vain ruumiin pintaa, ei syvemmällä olevia ruumiinosia. Freud esitti (1915) sisäisen ja ulkoisen, itsestä ja toisesta tulevan, erottamiseen motorista menettelyä: sisäisistä tuntemuksista tai viettitarpeista ei pysty vapautumaan ruumistaan siirtämällä – häiritsevä ärsyke pysyy, vaikka kuinka ruumistaan kääntäisi.

Ruumiinkuva-termiä Freud ei käyttänyt, vaan se on peräisin Paul Schilderiltä vuodelta 1935.

Lapsen ruumiinkuva määräytyy vuorovaikutuksessa, kiintymyssuhteessa ja peilauksessa hänelle tärkeiden ihmisten kanssa. Toisin sanoen ruumiinkuva organisoituu ja saa merkityksensä vuorovaikutussuhteissa. Vanhemman virittyneisyys aistilliseen ja motoriseen kontaktiin lapsen kanssa rakentaa ruumiin ja mielen yhteyden.
Lapsen psykoseksuaalisen kehityksen aikana viettienergia lataa eli katektoi ruumiin erogeeniset alueet, suun, peräsuolen ja genitaalit, kunkin vuorollaan. Kukin kehitysvaihe muokkaa ruumiinkuvaa ja kussakin kehitysvaiheessa ympäristöä havaitaan ja tulkitaan vallalla olevan erogeenisen vaiheen latauksen mukaisesti. Erogeeniset alueet sijoittuvat aukkoihin, joissa iho ja limakalvo kohtaavat. Niissä yhdistyy pinnalta ja sisältä tuleva aistimus. Kukin näistä kehitysvaiheista vaikuttaa omalla tavallaan objektisuhteiden, kognitiivisten kykyjen ja tunne-elämän kehitykseen.

Schilder totesi, että ruumiimme koostuu itse asiassa onteloista, aukoista ja ulokkeista. Vaikka monet muut olivat viitanneet ruumiin onteloihin, sisäelimiin ja ruumiin sisäisiin aineksiin, Erik H. Erikson (1951) oli ensimmäinen, joka kirjoitti naisen ”sisätilasta”. Tor-Björn ja Vilja Hägglund sekä Pentti Ikonen kuvasivat (1976, 1978) oraalisen ja anaalisen sisätilan genitaalisen sisätilan edeltäjinä. Sisätilat eivät ole latautuneet pelkästään narsistisella libidolla, vaan ne voidaan jakaa toisen ihmisen kanssa, jolloin ne latautuvat myös objektilibidolla ja muodostavat psykofyysisiä siltoja ihmisten välille.
Ruumiin sisätilat ovat onteloita, jotka voivat olla vuorovaikutuksessa ulkomaailman ja muiden ihmisten kanssa aukkojen välityksellä. Tärkeimmät sisätilat ovat yhteydessä erogeenisiin alueisiin. Oraalinen sisätila on sisätilan prototyyppi, jonka aukko on vastasyntyneen ensimmäinen kommunikaatioväylä ulkomaailmaan. Lapsi ottaa äidin sisäänsä viettienergialla, jossa libido ja aggressio ovat vielä eriytymättömiä. Suuhun ottaminen ja pois sylkeminen on kaiken havainnoimisen perustana. Sisään otetun maku, haju, lämpötila, konsistenssi ja liike koetaan aluksi oman sisätilan ja objektista peräisin olevien tuotteiden eriytymättömäksi kokonaisuudeksi.

Imetystilanteessa lapsen katse keskittyy äidin kasvoihin, erityisesti silmiin. Äidin kädet kosketuksellaan muodostavat ruumiin pinnan rajaa. Judith Kestenberg (1985) on korostanut äidin ja lapsen välisen vuorovaikutuksen rytmistä liikettä ja kummankin liikkumistyylin toisiinsavastaavuutta heidän välisensä yhteyden perustana ja lapsen kehityksen katalysaattorina. Empaattisen vasteen tarkkuus on ratkaisevaa, koska se rakentaa ensimmäisen linkin mielen ja ruumiin välille. Jos äiti ei ole riittävän tarkasti ja kestävästi virittynyt lapseensa, seurauksena voi olla mielen ja ruumiin jakautuminen, joka estää lapsen kehitystä maailman näkemiseen tuntevasti. Lapsen kehitystä tutkineista monet ovat osoittaneet hallinnan tarpeen kehitystä motivoivana tekijänä. Lapsi haluaa vaikuttaa ympäristöönsä ja haluaa kokemuksen vaikutusvallastaan. Se ilmenee jo nelikuukautisella lapsella. Kokemus kyvystä säädellä fysiologisia tarpeita lapsen ja vanhemman suhteessa sisäistyy kyvyksi itsesäätelyyn.

Anaalisessa vaiheessa peräaukon sulkijalihaksesta tulee väline, joka kykenee sulkemaan ja pitämään sisällä. Tämä kyky tekee suljetun systeemin mahdolliseksi. Lapsi kykenee ensi kertaa tuntemaan ruumiinsa kokonaisuudeksi, jolla on rajat ja jossa on ovi, joka voidaan sulkea. Se, että on rajat, on taas välttämätöntä, että voisi eriytyä vanhemmista ja saavuttaa oman yksilöllisyytensä ja minuuden kokemuksen. Tässä vaiheessa lapsi tyypillisesti alkaa käyttää itsestään minä-sanaa kolmannessa persoonassa puhumisen sijasta. Anaalisen sisätilan täyttymiseen ja tyhjentymiseen liittyy voimakas erogeeninen mielihyvä. Mielihyvään yhdistyy antamisen tunne, kun narsistisesti ladattu sisältö luovutetaan. Vanhemman reaktioilla on suuri vaikutus siihen, missä määrin lapsen tuotos latautuu narsistisella tai objektilibidolla tai aggressiolla. Lapsen tuotos on ensimmäinen objekti, jonka lapsi jakaa ruumiinsa ulkopuolella äidin kanssa. Anaalinen antaminen ja vastaanottaminen on varhaisin luovan vuorovaikutuksen muoto kahden ihmisen välillä.

Vanhemman empaattinen peilaus ja vastavuoroisuus muokkaa lapsen ruumiin sisältä tulevia ja pintatuntemuksia lapsen minän hallintaan tuleviksi eriytyneiksi ja säännönmukaisiksi funktioiksi. Sisäinen ja ulkoinen, minuun kuuluva ja ei minua oleva erottuvat toisistaan. Lapsen kokemusmaailmasta tulee erillisen yksikön kokemusmaailma toisistaan irrallisten kokemusten sijasta. Lapsi saa välineet tunnistaa, mihin hänen ruumiinsa ulottuu ja mistä ulkomaailma alkaa.
15 – 18 –kuukauden iässä lapsi tulee tietoiseksi siitä, että hän on joko tyttö tai poika, jolla on erilaiset sukupuolielimet kuin toista sukupuolta olevilla. Freud esitti, että nainen väistämättäkokee ruumiinsa puutteelliseksi, kun hänellä ei ole penistä. Nykykäsityksen mukaan peniskateus on tavallinen infantiilissa genitaalisessa vaiheessa, mutta jos tyttö löytää tässä vaiheessa keinot sopeutua peniskateuteen ja voi kokea naisellisen ruumiinsa arvokkaaksi, hänen ruumiinkuvansa kehittyy  usein varmemmaksi kuin miehen. Naisen psyykeä hallitsee genitaalinen luova sisätila, jossa hän voi hoitaa ja säilyttää. Judith Kestenbergin mukaa tytöillä kehittyy hyvin aikaisessa vaiheessa kyky sietää sisäisiä genitaalisia tuntemuksia ja poikia suurempi kyky intuitioon ja empatiaan.

Puberteetin ja nuoruusiän nopeat muutokset ruumiissa tuovat mukanaan haasteen ruumiinkuvan ja minäkuvan mukauttamisesta muutoksiin. Ihannekuvat itsestä eivät välttämättä vastaa havaittuja muutoksia ruumiista, mikä saattaa koetella narsistista tasapainoa, ja affektit saattavat nopeastikin vaihdella ylpeydestä ja iloisesta kiihtymyksestä häpeään ja huonommuudentunteeseen. Sukupuoli-identiteetin preoidipaaliset ja oidipaaliset ainekset työstetään pyrkimyksenä saavuttaa aikuisen sukupuoli-identiteetti.

Tor-Björn Hägglund ja Heikki Piha (1980) kiinnittivät erityistä huomiota puheen, äänen ja hengityksen sisätilaan. Ääni ja puhe tuntuvat kuin ne syntyisivät sisätilassamme: ääni tuntuu tulevan jostain syvältä. Samoin kuulemamme asiat säilömme sisätilaamme. Ääni on keskeinen osa ruumiinkuvaamme ja se lataa koko persoonallisuuttamme.

Hägglund ja Piha ovat myös kiinnittäneet huomiota siihen, että äänimaailmassamme sydämen rytmillä on erityinen merkitys. Muistamme mummon kaappikellon tikityksen. Tuskin on sattumaa, että ajan perusyksikkö sekunti on jokseenkin sydämenlyönnin mittainen. Musiikissa perusrytmi on yleensä lähellä sydämen rytmiä. Säännöllinen kävelyrytmi saattaa rauhoittaa itkevän vauvan, jonka rauhoittamiseen mitkään muut konstit eivät ole auttaneet.
Sydän koetaan tunteiden lähteeksi ja säilytyspaikaksi, erityisesti positiivisesti ladattujen tunteiden. Puhumme sydämellisestä ihmisestä. Jollakin voi olla suuri sydän ilman että tarkoittaisimme anatomisesti laajentunutta sydäntä. Annamme jotakin hyvää täydestä sydämestämme. Toisaalta sydämemme voi joskus murtua, ja voimme kohdata jopa kylmäsydämisiä ihmisiä. Hägglund ja Piha arvelevat, että sydämen rytmi, elämän rytmi, on ruumiinkuvamme ydinfantasia, fantasia äidin kohdussa kuuluvasta rytmistä, paikassa, joka on meissä syvimpänä, lämpimimpänä, turvallisimpana ja luotettavimpana.

Gilbert Rose (1963) on tutkinut ruumisminän merkitystä luovan mielikuvituksen lähteenä. Hän siteeraa Willie Hofferia (1949): ”intrauteriinisesta vaiheesta asti käsi on läheisessä yhteydessä suuhun jännitysten laukaisijana ja siitä yhteydestä tulee primitiivisen egon ensimmäinen saavutus. Siitä pitäen kättä käytetään jännitystilojen laukaisemiseen ja siten siitä tulee egon hyödyllisin palvelija.” Käsi siirtää libidoa suusta ruumiiseen ja niin vahvistaa äidin antaman ruumiillisen huolenpidon tuottamaa stimulaatiota. Rinnasta vierotuksen jälkeen kädestä tulee myös rinnan korvike.

Taiteilijan pensseli on ruumiinkuvan uloke kuten tenniksenpelaajan maila, kirurgin veitsi tai auto. Ehkä taiteilijan pensseli jatkaa libidon siirtämistä kankaalle samalla tavoin kuin lapsena käsi siirsi libidoa suusta iholle. Kädessä voi olla myös aggressiivista energiaa, ja se voi hyökätä kankaan kimppuun, vaikka voi sitä myös hyväillä. Taiteilijat voivat puhua kankaalle rakastelusta tai kankaan raiskaamisesta.

Gilbert Rose kertoo potilaanaan olleesta depressiivisestä harrastelijamaalarista, jonka minän rajat ja ruumiinkuva olivat hauraat. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi kulkiessaan Lontoon sumussa tai ollessaan uimassa. Hän käytti lähes aina suojaavaa aurinkovoidetta. Hieronnassa käyminen oli hänen mieliharrastuksensa. Se vahvisti hänen tunnettaan ulkoisilta vaikutteilta suojaavasta kuoresta. Hän tunsi itsensä simpukaksi ilman kuorta. Hän hätkähti jokaista ennakoimatonta ääntä tai liikettä. Vaatteet olivat hänelle äärettömän tärkeät ja ne saivat hänet tuntemaan itsensä kuin eri ihmiseksi. Kaula-aukon avaruus ei häntä haitannut, koska se kiinnitti huomion vain hänen ihoonsa eikä häneen itseensä. Migreenipäänsärky antoi hänelle suojaavan eristeen, kuin ulkoiset ärsykkeet olisi häivytetty eristevillan taakse. Hän unelmoi siitä, että mies makaisi hänen päällään ja hän pyytäisi miestä jakamaan painonsa hänen päälleen tasaisesti koko pinnalle, ettei hän mene rikki. Hänen maalaamiselleen oli tyypillistä, että hän kasasi paksun kerroksen väriä kankaalle ja muovasi siitä lähes kolmiulotteisia muotoja. Kankaan peittäminen paksulla värikerroksella ilmaisi samaa tarvetta vahvistaa ärsykesuojaa kuin itsensä ympäröiminen sumulla, vedellä, vaatteilla tai aurinkovoiteella.

Musiikissa, runoudessa ja tanssissa on keskeistä rytmi. Taiteilijat, kirjailijat ja muusikot korostavat usein, että työn täytyy hengittää ollakseen onnistunut.
Einstein sanoi, että hänen luovassa ajattelussaan oli keskeistä yhteispeli visuaalisten ainesten ja lihastyön välillä. Vasta kun tämä assosiatiivinen leikki oli edennyt niin pitkälle, että sen saattoi tahdonalaisesti toistaa, hän saattoi vaivoin alkaa etsiä tavanomaisia sanoja tai muita merkkejä, että voisi välittää toisille, mitä hän oli silmillään ja lihaksillaan hahmottanut.

Taidemaalarit tietävät myös, että heidän työnsä perustuu samanlaiseen lihasten ja silmien yhteistyöhön kuin Einsteinilla. Muut kuin taiteilijat itse usein väheksyvät lihastyön merkitystä. Sen merkitys on kuitenkin paljon suurempi kuin vain mielessä syntyneen kuvan siirtäminen kankaalle.Matissen maalariystävä oli kerran käymässä Matissen työhuoneella, jossa oli maalauksia pitkin poikin epäjärjestyksessä. Ystävä kysyi: ”Mistä tiedät, mitkä näistä ovat todella hyviä?” Filosofi olisi vastannut pohtimalla teosten kauneusarvoja, totuusarvoja ja sen sellaisia. Mutta Matisse vastasi vain: ”No, sen tuntee kädessä.”

Hanna Segal (1955) väitti, että taiteessa ilmenevät rytmiset, yksinkertaiset aritmeettiset mittasuhteet, jotka vastaavat sitä, miten meidät on rakennettu ja miten ruumiimme toimii. V. 1876 Gustav Fechner teki mielenkiintoisen kokeen: Suurelta joukolta umpimähkään valittuja ihmisiä kysyttiin, mikä mittasuhteiltaan erilaisista suorakulmioista miellytti heitä eniten. Yli 75 % koehenkilöistä valitsi saman suorakulmion. Siinä mittasuhteet olivat kultaisen leikkauksen mukaiset.
Kultaisessa leikkauksessa sen lyhyemmän osan suhde pidempään on sama kuin pidemmän osan suhde osien summaan. Eli jos suorakulmion lyhyempi sivu on A ja pidempi B, niin A:B = B:(A+B). Tämä suhde on suuriin piirtein yhtä kuin 5/8. Turku Energian savupiipussa on italialaisen taiteilijan Mario Merzin teos, Fibonaccin sarja, jossa aina seuraava numero on kahden edellisen summa: 1,1,2,3,5,8,13,21,34,55 jne. Turku Energian piipussa numerot ovat
555:een asti. Fibonacci oli 1200-luvulla eläneen matemaatikon Leonardo Pisanon lempinimi. Fibonaccin sarjassa peräkkäisten lukujen suhde vastaa kultaisen leikkauksen suhdetta: luku jaettuna seuraavalla on 0,618… tai luku jaettuna edeltävällä luvulla on 1,618…
Kultainen leikkaus esiintyy monissa luonnon mittasuhteissa kuten kotiloissa ja kierteisgalakseissa. Sitä noudattavat myös ihmisen luomat standardipaperikoot A4 ja sitä pienemmät ja suuremmat, monet setelit, luottokortit ym.

Miksi juuri tämä mittasuhde miellyttää silmäämme eniten? Se vastaa ihmiskasvojen mittasuhdetta eli vastasyntyneellä äidin kasvojen mittasuhdetta. Jos vauvan katsottavaksi tuodaan naamio, jossa on kaksi silmää, nenä ja suu ja naamio on ovaalin muotoinen ja sen mittasuhteet vastaavat kultaista leikkausta, se saa osakseen vauvan huomion samalla tavoin kuin äidin katse. Mutta jos mittasuhde poikkeaa kultaisesta leikkauksesta, se ei samalla tavalla vaikuta vauvaan.
Simo Salonen aloitti artikkelinsa ruumiista ja realiteettitajusta (2006) toteamalla, että suomen kielen sana ruumis merkitsee sekä elävää että kuollutta ruumista eikä tämän kaksimerkityksisyyden poistamiseksi keinotekoisesti luotu elävää ruumista merkitsevä sana keho ole tullut käyttöön kuin joissakin pinnallisissa tai keinotekoisissa yhteyksissä, kuten kehonrakennuksessa. Salonen päättää tämän artikkelinsa toteamalla, että sen ymmärtäminen, että elävä ruumis on sama ruumis, joka jonakin päivänä haudataan, ei merkitse vain alistumista todellisuuden edessä, vaan myös vapautumista omnipotenssin ja täydellisyyden illuusiosta. Ruumiinsa voi tällöin löytää uudella psyykkisen integraation tasolla, joka ei merkitse vain tunnekokemuksen uutta elävöitymistä, vaan myös aitoa samastumista aikalaisiin ja uutta mielenkiintoa elämään.